Työuupumuksesta työn imuun – työnohjaajan silmin
Kirjoitin viime kuussa työhyvinvoinnista tutkimustiedon valossa. Nyt tarkastelen samaa aihetta ruohonjuuritasolta – työnohjaajan silmin. Kohtaan työssäni monenlaisia ammattiryhmiä ja työyhteisöjä. Ohjattavien kokemukset työstä, sen kuormituksesta ja voimavaroista vaihtelevat, mutta tietyt teemat toistuvat yhä uudelleen. Työnohjaajana näen, kuinka hyvinvoinnin tukeminen vaatii sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä oivalluksia. Samat ilmiöt, joista kirjoitin tutkimustiedon valossa – työn imu, uupumuksen merkit ja vaatimusten voimavarojen tasapaino – näkyvät myös työnohjaajan arjessa. Ero on siinä, että ne eivät ole tilastoja tai teorioita, vaan ihmisten aitoja kokemuksia työelämästä.
Työn kuormitustekijöistä työnohjauksissa korostuvat suuri työmäärä, emotionaalinen kuormitus ja muutosten tuoma epävarmuus. Nämä eivät ole vain yksilön haasteita, vaan ne kietoutuvat työyhteisön dynamiikkaan ja organisaation rakenteisiin. Keskusteluissa näkyy, miten jatkuva paine saa työntekijät tinkimään palautumisestaan ja kuinka epävarmuus syö kokemusta hallinnantunteesta ja työn merkityksellisyydestä. Toisaalta, kun näitä ilmiöitä pysähdytään yhdessä tarkastelemaan, avautuu mahdollisuus löytää keinoja niin yksilölliseen kuin yhteisölliseen hyvinvoinnin vahvistamiseen.
Tutkimuksissa voimavaroiksi määritellyt tekijät – kuten hyvä esihenkilötyö ja ilmapiiri – eivät aina näyttäydy yksiselitteisesti voimavaroina, vaan saattavat kääntyä myös kuormitustekijöiksi. Esimerkiksi esihenkilötyön laatu voi vaihdella, ja epäselvät odotukset tai tuen puute lisäävät stressiä. Ilmapiiri, joka parhaimmillaan kannattelee ja tuo turvaa, voi muuttua raskaaksi, jos työyhteisössä vallitsee jännitteitä tai eriarvoisuuden kokemuksia. Työyhteisön kulttuuri ja esihenkilöiden kyky tarjota tukea ja luoda psykologisesti turvallinen ilmapiiri ovat avainasemassa siinä, miten voimavarat ja kuormitustekijät näyttäytyvät arjessa.
Työyhteisön hyvinvointi ja toimivuus rakentuvat ennen kaikkea vahvojen vuorovaikutussuhteiden varaan. Tärkeintä ei ole vain työtehtävien jakaminen ja tulosten tuottaminen, vaan se, kuinka tiimin jäsenet kohtaavat toisensa ja miten he voivat tukea toisiaan niin arjessa kuin haasteiden keskellä. Psykologinen turvallisuus on perusta, jonka päälle luottamus ja avoimuus rakentuvat. Kun työyhteisössä vallitsee turvallinen ilmapiiri, on helpompi jakaa ajatuksia, pyytää apua ja ottaa riskejä. Tämä ei ainoastaan tue yksilöiden hyvinvointia, vaan se vahvistaa koko yhteisön kykyä kohdata muutokset ja paineet yhdessä.
Esihenkilötyö on yksi työyhteisön hyvinvointia vahvistavista tekijöistä, mutta se ei tarkoita suuria, monimutkaisia tekoja. Päinvastoin ohjattavat toivovat hyvinkin pieniä ja arkisia asioita – läsnäoloa, kuulumisten kysymistä, kannustamista ja mahdollisuutta purkaa tunnetaakka. Nämä pienet teot luovat pohjan yhteiselle hyvinvoinnille ja vahvistavat psykologista turvallisuutta. Työnohjaustilanteissa nousee esiin, kuinka tärkeää on, että esihenkilö pystyy olemaan läsnä, kuuntelemaan ja kohtaamaan työntekijät yksilöinä. Tällainen lähestymistapa ei vie paljoa aikaa, mutta sen vaikutukset voivat olla syvällisiä, sillä se ennaltaehkäisee monia työhyvinvointiin liittyviä ongelmia ja auttaa vähentämään kuormitustekijöiden vaikutuksia.
Toimiva työnjako on perusta, joka mahdollistaa työn sujuvuuden ja tasapainon työyhteisössä. Työn jakaminen selkeästi ja järkevästi vähentää epäselvyyksiä ja turhaa kuormitusta, sillä se takaa, että jokaisella on omat roolit ja vastuut. Samalla on tärkeää, että organisaation rakenteet tukevat tätä työnjakoa. Hyvin suunnitellut ja selkeät prosessit mahdollistavat tehokkaan työnkulun ja auttavat estämään päällekkäistä työtä sekä resurssien tuhlausta. Tällaiset rakenteet luovat pohjan sille, että tiimin jäsenet voivat keskittyä omaan osaamiseensa ja rooliinsa ilman jatkuvaa ylikuormittumista. Työnohjaajana näen usein, kuinka tärkeää on, että organisaation rakenne on joustava ja kykenee mukautumaan muutoksiin, sillä työyhteisön tarpeet voivat vaihdella ajan myötä. Toimiva työnjako ja selkeät rakenteet mahdollistavat myös sen, että esihenkilötyö voi keskittyä juuri niihin merkityksellisiin pieniinkin tekoihin, jotka tukevat työhyvinvointia.
Työmäärä on monilla aloilla, erityisesti hoiva- ja opetustyössä, aivan liian suuri. Tämä luo jatkuvaa painetta, joka väistämättä heijastuu niin työntekijöihin kuin koko työyhteisöön. Työmäärän kasvu luo myös riittämättömyyden tunteita. Kun ei ehdi tehdä työtä riittävän hyvin tai omien arvojen mukaisesti, se voi aiheuttaa syvää turhautumista ja arvoristiriitaa. Hoiva- ja opetustyössä tämä kokemus on erityisen voimakas, koska työntekijät tuntevat syvää vastuuta siitä, että heidän työllään on suuri merkitys toisten elämälle. Kun työn kuormitus kasvaa kohtuuttomaksi, syntyy helposti tunne siitä, ettei työntekijä pysty täyttämään omia odotuksiaan tai yhteiskunnan asettamia vaatimuksia – ja tämä aiheuttaa stressiä, väsymystä ja jopa työuupumusta. Työnohjaajana kohtaan usein tätä ristiriitaa, jossa työntekijät haluaisivat antaa parastaan, mutta ajan ja resurssien puute estää sen.
Henkilökohtaisilla taidoilla, kuten itsemyötätunnolla, itsensä johtamisella ja pystyvyysuskolla, on suuri merkitys työhyvinvoinnissa ja resilienssin vaalimisessa. Nämä taidot auttavat meitä kohtaamaan työelämän haasteita. Itsemyötätunto on erityisesti kiinnostanut minua väitöskirjatutkimuksessani, jossa tutkin sen vaikutuksia työuupumukseen ja työn imuun ammatillisen koulutuksen opettajilla. Itsemyötätunto voi toimia tärkeänä voimavarana, joka tukee työn imua ja vähentää työssä koettua kuormitusta, mutta se ei yksin ratkaise kaikkia työelämän haasteita. Sen sijaan, kuten muutkin henkilökohtaiset taidot, se voi tukea meitä kestävämmän työelämän rakentamisessa. Työnohjaajana olen myös huomannut, että näiden taitojen kehittäminen on tärkeää, ei vain työnohjattaville, vaan myös itselleni – ne tukevat omaa jaksamista ja kykyämme tukea muita.
Työhyvinvointi näyttää rakentuvan monen tekijän yhteissummana myös työnohjaajan silmin: työn vaatimuksista, voimavaroista sekä henkilökohtaisista voimavaroista. Työnohjaajana näen, kuinka eri organisaatiotasoilta kertyvät työn kuormitus- ja voimavaratekijät kietoutuvat toisiinsa työyhteisöjen dynamiikassa. Aiemmassa blogissani pohdin myös yksityiselämän vaikutuksia työhyvinvointiin, mutta työnohjaajana en kuule tästä aiheesta kovin paljon. Sen sijaan huomaan, että stressin ja kuormituksen vaikutukset ulottuvat myös yksityiselämään.
Työnohjaajana kohtaan myös työn valoisaa puolta viikoittain: työn imua. Työn imu ei ole vain yksilön kokemus, vaan se heijastuu myös koko työyhteisöön ja jopa yksityiselämään. Kun työntekijöillä on mahdollisuus kokea merkityksellisyyttä, itsensä toteuttamista ja autonomiaa, se vahvistaa koko yhteisön hyvinvointia. Työnohjaajana koen, kuinka merkityksellistä on luoda tilaa pohdinnalle niin työn imusta kuin kuormituksen hallinnasta – molemmat ovat keskeisiä elementtejä työyhteisöjen kestävässä kehittämisessä.
Lue aikaisempi blogini tästä: Työuupumuksesta työn imuun – tutkimustiedon valossa – Arpeeti
