Tutkijan hämmennys – itsemyötätunto ja armollisuus
Kysyin LinkedInissä ovatko armollisuus itseä kohtaan ja itsemyötätunto sama asia. Tähän sai vastata täysin mutu-tuntumalla. En etsinyt oikeaa vastausta, vaan sellaisia arjen havaintoja ja kokemuksellisia eroja, joihin tutkimus ei ainakaan vielä ole selkeästi tarttunut. 145 vastaajasta 34 prosenttia oli sitä mieltä, että armollisuus ja itsemyötätunto ovat sama asia, 54 prosenttia piti niitä eri asioina ja 11 prosenttia ajatteli niiden olevan osittain sama asia.
Mitä tämä kertoo? Ainakin sen, että ne, joille algoritmi on tuonut postaukseni näkyviin ja jotka ovat vielä päättäneet vastata, ajattelevat näin. On myös mahdollista, että moni vastaajista seuraa itsemyötätuntoa käsitteleviä postauksiani ja tuntee kantani siitä, että armollisuus ja itsemyötätunto eivät ole sama asia. Toisaalta minäkin voin olla väärässä. Armollisuutta itseään kohtaan ei ole määritelty tieteellisesti käsitteenä samaan tapaan kuin itsemyötätuntoa.
Englanninkielisessä tutkimus- ja asiantuntijakeskustelussa armollisuudelle itseä kohtaan ei ole suoraa vastinetta. Se ei ole siellä mikään yksittäinen termi. Arkikielinen armollisuus vastaa englanniksi parhaiten ilmauksia kuten self-kindness, being kind to oneself tai being gentle with oneself. Nämä kuvaavat lempeää ja sallivaa suhtautumista itseen ilman, että ne viittaavat psykologiseen teoriaan tai tutkimuskäsitteeseen. Ne kattavat vain osan siitä, mitä self-compassion eli itsemyötätunto tarkoittaa tutkimuksessa.
Grace ja mercy eivät englanninkielisessä tutkimuksessa liity itsemyötätuntoon. Grace viittaa useimmiten uskonnolliseen tai eksistentiaaliseen kokemukseen, jossa armo ymmärretään ulkopuolelta saatuna, ansaitsemattomana hyvyytenä. Mercy puolestaan rakentuu moraaliselle arvioinnille: joku armahtaa, vaikka rangaistus olisi mahdollinen. Tämä tekee siitä kielellisesti vieraan suhteessa myötätuntoiseen ja ei-tuomitsevaan itsemyötätuntoon nähden.
Psykologisessa tutkimuksessa itsemyötätunnolla tarkoitetaan tapaa suhtautua omaan kärsimykseen, keskeneräisyyteen ja epäonnistumisiin hyväksyvästi ja ymmärtäväisesti. Kyse ei ole itsensä säälimisestä, vaatimustason laskemisesta tai ongelmien ohittamisesta, vaan realistisesta ja myötätuntoisesta suhteesta omaan kokemukseen silloin, kun asiat eivät suju toivotulla tavalla. Itsemyötätunto rakentuu Krsitin Neffin yleisesti käytetyn määritelmän mukaan kolmesta osatekijästä:
- hyväksyvä tietoinen läsnäolo – hyväksytään kaikki mielensisällöt sellaisina kuin ne ovat ilman, että uppoudutaan niihin tai yritetään tukahduttaa niitä
- yhteisen ihmisyyden kokemus – hyväksytään myötätunto myös itselle kuuluvaksi kuin myös se, että kärsimys on osa elämää
- ystävälliset teot itseä kohtaan – omiin arvoihin pohjautuvat ystävälliset teot, jotka voivat olla mielen sisäisiäkin tekoja.
Itsemyötätunto on prosessi, joka alkaa kokemuksen huomaamisesta ja hyväksymisestä ja etenee kohti itseä tukevia valintoja ja tekoja. Itsemyötätunto ei tarkoita vastuun pakoilua tai laiskuutta, vaan päinvastoin tukee oppimista, sinnikkyyttä ja kykyä kohdata virheitä ilman lamaannuttavaa häpeää. Itsemyötätunto ei tarkoita myöskään sisäisen kriitikon hiljentämistä, vaan sen kanssa ystävystymistä ja sen rinnalle viisaan ja lempeän sisäisen äänen luomista.
Hyvinvointiblogeissa, elämäntapa-artikkeleissa ja populaarissa mediassa armollisuus itseä kohtaan esitetään usein suoraan itsemyötätuntona. Otsikot ja tekstit puhuvat armollisuudesta ja itsemyötätunnosta rinnakkain ilman, että käsitteiden eroja määritellään tai problematisoidaan. Tällöin lukijalle välittyy helposti kuva, että kyse on samasta ilmiöstä eri sanoin.
Suomalaisessa keskustelussa itsemyötätunto kutistuu usein armollisuudeksi, jolloin itsemyötätunnon keskeiset teoreettiset elementit jäävät näkymättömiksi. Tämä ei ole vain kielellinen yksityiskohta, vaan vaikuttaa siihen, miten ilmiötä ymmärretään, opetetaan ja sovelletaan. Kun käsitteet sulautuvat toisiinsa, vaarana on, että itsemyötätunto ymmärretään pelkäksi “itselleen kiltiksi olemiseksi” eikä taitona kohdata omaa kärsimystä tietoisesti, realistisesti ja inhimillisesti. Tämä saattaa johtaa myös itsemyötätunnon pelkoon.
Minusta tässä olisi tutkimuksen paikka Suomessa. Olisi mielenkiintoista, jos joku innostuisi tekemään laadullisen tutkimuksen aiheesta ja näistä kahdesta käsitteestä. Olisi myös mielenkiintoista tietää, miksi juuri armollisuus -sanaa on lähdetty juuri Suomessa niin vahvasti liittämään itsemyötätuntoon. Siksipä kysyinkin kommentteja LinkedIn-postauksessani.
Keskustelu osoittautui yllättävän rikkaaksi. Moni kommentoija kuvasi armollisuutta ja itsemyötätuntoa saman suvun käsitteiksi tai sisaruksiksi, läheisiksi mutta ei identtisiksi. Armollisuus näyttäytyi kommenteissa ennen kaikkea hyväksyntänä ja lupana. Se liitettiin vaatimustason laskemiseen, keskeneräisyyden sallimiseen ja inhimillisyyden tunnustamiseen. Useissa kommenteissa armollisuus ei ollut niinkään tunne kuin asenne tai päätös, joskus jopa tietoinen linjaus antaa itselleen armoa tietyssä asiassa. Tämä oli kyllä mielenkiintoinen ajatus, josta edelleen tuli mieleen, että kumpa joku tätä kiinnostuisi tutkimaan.
Itsemyötätuntoa kuvattiin useammin sisäisenä kokemuksena ja taitona. Se liitettiin empaattiseen suhtautumiseen itseen, lempeään itsepuheeseen ja kykyyn pysähtyä oman vaikeuden äärelle ilman kiirettä korjata tai selittää kokemusta pois. Useampi kommentoija toi esiin, että itsemyötätunto vaatii harjoittelua ja tietoista työskentelyä. Se ei synny pelkästä päätöksestä. Tämä vastaa täysin itsemyötätuntotutkimuksenkin käsitystä.
Keskustelussa näkyi lisää erilaisia tapoja jäsentää käsitteiden välistä suhdetta. Osa koki, että itsemyötätunto mahdollistaa armollisuuden. Ilman myötätuntoista suhdetta itseen armollisuus jää helposti pintapuoliseksi tai sanalliseksi. Toiset taas ajattelivat, että armollisuus toimii porttina tai lupana, joka avaa tilaa itsemyötätunnolle. Moni päätyi siihen, että käytännössä käsitteet limittyvät ja ruokkivat toisiaan, eikä niiden välistä järjestystä ole helppo tai edes tarpeellista määritellä.
Mielenkiintoista oli myös aikajänne, johon käsitteet liitettiin. Itsemyötätunto kuvattiin usein hetkessä tapahtuvaksi. Siinä pysähdytään tämänhetkisen kokemuksen äärelle. Armollisuus puolestaan nähtiin pidempänä linjana, jopa elämäntapana tai arvona, joka kannattelee yli yksittäisten tilanteiden.
Useampi kommentoija nosti esiin myös kielellisen ja kulttuurisen ulottuvuuden. Armollisuus koettiin vahvana arkikielen käsitteenä, jolla on uskonnollisia ja moraalisia kaikuja. Itsemyötätunto puolestaan miellettiin selkeämmin psykologiseksi termiksi. Omassa päässänikin armollisuus linkittyy jotenkin vahvasti kristinuskoon.
Tämä teksti ei ratkaise sitä, ovatko armollisuus ja itsemyötätunto sama asia vai eivät ihmisten mielissä. Se ei ollut tarkoituskaan. Halusin pikemminkin katsoa, millaisena nämä käsitteet näyttäytyvät arjen kielessä, kokemuksissa ja keskustelussa. LinkedIn-keskustelu toi näkyviin sen, että ihmisillä on varsin hienovaraisia ja jäsentyneitä tapoja erottaa näitä kahta toisistaan, vaikka sanoja käytetään usein rinnakkain. Juuri tämä tekee aiheesta kiinnostavan myös tutkimuksellisesti. Tutkijana minua silti hieman harmittaa, miten itsemyötätunto arjen puheessa usein typistyy itsensä hemmotteluksi tai helpommalla päästämiseksi. Kun käsite ymmärretään näin kapeasti, siitä tulee helppo myös vähätellä tai vastustaa, vaikka tutkimuksessa kyse on aivan toisenlaisesta, vaativastakin tavasta kohdata oma kärsimys ja keskeneräisyys.
