Millaista osaamista tarvitaan tulevaisuuden työelämässä?

Tulevaisuuden ennustaminen on aina vaikeaa, vaikka työelämän tulevaisuutta tutkitaankin nyt paljon. Työelämän tulevaisuudesta on varmasti runsaasti erilaisia mielipiteitä eikä mistään voi varmasti tietää.  Olen viime viikkoina lukenut työelämän muutoksen liittyviä artikkeleilta ja kirjoa. Näissä minua puhutteli se, että substanssiosaamisen rinnalla korostuvat tulevaisuudessa nk. metataidot. Näitä taitoja ovat mm. kyky oppia uutta, jatkuva oppiminen, kyky tunnistaa oleellinen suuresta tietomassasta ja kyky ajatella kriittisesti. Näiden taitojen tarve lisääntyy, koska useissa visioissa uskotaan tekoälyn korvaavan monia ihmisen nykyään tekemiä tehtäviä. Tällöin ihmiset, etenkin asiantuntijatyössä, tulevat entistä enemmän keskittymään innovointiin ja viheliäisten ongelmien ratkaisemiseen. Tätä työtä tehdään verkostoissa ja yhdessä tekoälyn kanssa.  Lisäksi tarvitaan kykyä huolehtia omasta työhyvinvoinnista, joustavuutta, epävarmuuden sietokykyä, uteliaisuutta ja kykyä hallita omaa ajankäyttöä. Mielestäni kaikki nämä ovat taitoja, joita tarvitaan tälläkin hetkellä, mutta noiden taitojen merkitys tulee yhä enenevässä määrin korostumaan. Metataitojen yhteydessä pitää miettiä myös niiden kehittämistä. Metataidot liittyvät ajattelun taitoihin, tunnesäätelyyn ja ajatusrakenteisiimme. Tässä liikuntaan jo hyvin henkilökohtaisella tasolla, jolloin metataitojen kehittämistä ei mielestäni voi pelkästään hoitaa perinteisillä massakoulutuksilla. Tarvitaan koulutuksen rinnalle henkilökohtaista ohjausta ja ohjauksellista lähiesimiestyötä.

Vuorovaikutustaitojen merkitys myös kasvaa entisestään. Uuden tiedon ajatellaan ennen muuta syntyvän tulevaisuudessa erilaisissa verkostoissa. Toisaalta verkostot toimivat entistä enemmän verkossa, mikä aiheuttaa uusia haasteita vuorovaikutukselle. Verkossa tapahtuvaa kommunikaatiota on haastavampaa tulkita kuin kasvokkain tapahtuvaa viestintää. Tämä lisää entisestään hyvän vuorovaikutusosaamisen merkitystä. Vuorovaikutukseen liittyvät olennaisesti myös tunteet, jolloin mielestäni tullaan myös tunneälykkyyden äärelle.

Omasta työhyvinvoinnista huolehtiminen on olennainen taito, joka tulee entistä kriittisemmäksi. Työ tulee olemaan tulevaisuudessa fyysisesti kevyempää, ajallisesti ja tilallisesti joustavampaa, mutta henkisesti raskaampaa. Tämän ajatellaan johtuvan esimerkiksi siitä, että epätyypilliset työsuhteet ja itsensä työllistämisen muodot lisääntyvät. Tällöin perinteiseen ansiotyöhön liittyvä säännöllisyys katoaa ja työurista tulee sirpaleisempia. Itselläni tämä näkyy tällä hetkellä käytännössä siten, että teen useampaa osa-aikatyötä ja toimin osa-aikaisesti yrittäjänä. Tällaisessa tilanteessa putoaa useiden sellaisten etujen ulkopuolella, joita kokoaikaiseen ansiotyöhön liittyy. Näistä pienin ei ole ollenkaan työyhteisön vertaistuki. Epävarmuus työelämässä myös lisääntyy. Lisäksi ennustetaan, että erilaiset katkoset ja siirtymäkohdat työurilla lisääntyvät. Näin ollen tulevaisuudessa tulee korostumaan myös kyky pitää huolta omasta työhyvinvoinnistaan. Oman työhyvinvoinnin huolehtimisessa tunnesäätelytaitojen merkitys on mielestäni valtava. Esimerkiksi säännöllinen mindfulness-harjoittelu kasvattaa aivojen tunnesäätelystä vastaavien alueiden massaa. Tällainen kehittäminen vaatii kuitenkin henkilökohtaista sitoutumista säännölliseen ja pitkäkestoiseen harjoittelemiseen. Hyvin monilla tämä edellyttää myös ohjaajaa, joka samalla tavalla kuin personal trainer motivoi harjoitteluun. Tässä tullaan taas sen kysymyksen äärelle, ettei pelkkään tiedon jakamiseen perustuva kehittäminen ole välttämättä tehokkain tapa kehittää metataitoja.

Tekoälystä ja roboteista huolimatta ihmisen suorittama kriittinen ajattelu on tärkeää tulevaisuudessakin. Tässä kohdin on hyvä huomauttaa, ettei kriittinen ajattelu tarkoita kielteistä suhtautumista, vaan sen avulla päästään neutraaliin, monesta näkökulmasta suoritettavaan asioiden tarkasteluun. Kriittistä ajattelua edistää ennakkoluulottomuus ja uteliaisuus. Mielestäni kriittistä ajattelua pitäisi ennen muuta kohdistaa omaa ajatteluamme kohtaan. Meillä on paljon elämänhistoriamme aikana syntyneitä uskomuksia ja ajattelutapoja, jotka ovat lopulta suurin este kriittiselle ajattelulle. Uskomuksiemme tarkoituksena on arjessa helpottaa tiedonkäsittelyämme. Uskomuksemme ja ennakkokäsityksemme muodostavat kuitenkin kriittiselle ajattelulle esteen, jos emme ole niistä tietoisia emmekä kykene laittamaan niitä hetkeksi syrjään. Jos katselemme maailmaa pelkästään uskomusten läpi, ei mielessämme ole sijaa uudelle. Dialogisuus on yksi keino edistää kriittistä ajattelua. Keskustelu rinnastetaan hyvin usein dialogin kanssa, vaikka tavallinen arkipäivän keskustelu jääkin yleensä monologin tasolle, koska siinä pitäydytään omissa mielipiteissä ja ennakko-oletuksissa. Dialogisuus on avoimuutta erilaisille jopa vieraillekin asioille ja uteliaisuutta toisia ihmisiä kohtaan. Dialogissa voi syvällisesti testata omaa ja toisen ajattelua. Syvälliseen dialogiin päästään vain harvoin, koska arkipäivän keskusteluissa työelämässäkin poukkoilemme asiasta toiseen. Tällä tavalla asioiden pohdinta eri näkökulmista jää pinnalliseksi. Kiire myös ehkäisee dialogia, koska dialogissa tarvitaan pysähtymistä. Sosiaalinen korrektiuskin on este dialogille, jos jätämme sanomatta jotain, jonka arvelemme aiheuttavan ristiriitaisia ajatuksia muissa. Ristiriitaisuuksien tutkiminen on dialogisuuden ydintä ja sen rikkaus.

Dialogista voisin kirjoittaa pitempäänkin, koska olen erittäin vaikuttunut sen voimasta. Dialogi ei ole metodi, vaan kyse on ajattelutavasta tai jopa elämänfilosofiasta. Dialogi on mielestäni hyvin kokemuksellista eikä sen voimaa voi uskoa ennen kuin on sitä itse todistanut. Dialogisuuden kehittäminen työyhteisöihin on systemaattista ja tietoista työtä. Esimerkiksi dialogisen työnohjauksen kautta sitä voidaan tehdä hyvin konkreettisesti. Työelämän tulevaisuuden kannalta näkisin erittäin tärkeänä sen, että myös kouluissa entistä enemmän sovellettaisiin dialogisuutta opetuksessa. Dialogi kehittää kriittistä ajattelua, joka on yksi uuden oppimisen perusedellytys. Perinteisilläkin opetusmetodeilla on mielestäni edelleen paikkansa etenkin silloin, kun oppijoilla ei ole ennakkoon tietoa opetettavasta aiheesta. Näen kuitenkin paljon potentiaalia dialogisen opettamisen laajentamisesta perinteisen opetuksen rinnalle. Laajentaminen vaatii kuitenkin opettajien kouluttamista dialogissuden filosofiaan ja sen käytännön hyödyntämiseen. Dialogia voi toisinaan harvoin syntyä itsestäänkin, mutta pääsääntöisesti se vaatii kuitenkin ammattitaitoista ohjaamista. Siksi pelkkä kirjaus opetussuunnitelmassa ei vielä edistä dialogisuutta ja kriittisen ajattelun taitoja. Kouluille tuleekin mielestäni antaa resursseja ja työkaluja dialogisuuden kehittämiseen. Tarkemmin voi lukea dialogista johtamisen näkökulmasta aiemmasta blogistani, johon linkki löytyy tämän kirjoituksen lopusta.

Kyky huolehtia omasta osaamisesta, hyvinvoinnista ja ajanhallinasta viittaavat itseohjautuvuuden taitoihin. Tällöin tarkoitetaan ihmisen kykyä toimia ilman ulkopuolisen ohjauksen ja kontrollia. Varmasti voidaan olla montaakin mieltä siitä, onko jatkuva itseohjautuvuuden lisäämisen vaade hyväksi vai pahaksi ihmisille. Keskeistä tässä on kuitenkin mielestäni se, että yksilöllä on oikeasti mahdollisuus toimia itseohjautuvasti. Kun ihmisille annetaan lisää vastuuta, täytyy siihen liittyä aina myös valta vaikuttaa asioihin. Vastuuta ei voi olla ilman valtaa. Tämä tarkoittaa sitä, että itseohjautuvuuden vaateiden yhteydessä on myös pohdittava tarkoin sitä, että mahdollistavatko oikeasti nykyiset työelämän rakenteet itseohjautuvuuden. Uuvuttavaa itseohjautuvuuden vaateesta tulee silloin, jos yksilöllä ei ole oikeasti valtaa toimia itseohjautuvasti eli tehdä itsenäisesti ja vapaasti päätöksiä oman elämänsä suhteen. Olemme myös lähtökohtaisesti erilaisia sen suhteen, kuinka itseohjautuvasti osaamme toimia. Itseohjautuvuuden ja toimijuutemme mahdollisuuksiin vaikuttavat ympäristön lisäksi oma identiteettimme ja elämänhistoriamme.

Dialogisessa ja voimavarakeskeisessä työnohjauksessa keskeinen periaate on ohjattavan itseohjautuvuuden ja toimijuuden tunnon lisääminen. Esimies- ja ryhmätyönohjauksen tai prosessikonsultaation kautta pystytään puolestaan tarkastelemaan erilaisista näkökulmista organisaatioiden rakenteita ja kehittämään niitä siten, että ne mahdollistavat aidon itseohjautuvuuden. Muutoinkin uskon, että erilaisten ohjauspalveluiden tarve niin yksityisten palvelutarjoajien kuin julkisten palvelujen osalta tulee kasvamaan, jos itseohjautuvuuden vaade työelämässä todellakin kasvaa entisestään. Toisaalta pohdin myös sitä, että kaikki tämä varmasti vaikuttaa myös tapaan tehdä johtamistyötä. Ehkä johtaminenkin menee enemmän ohjaukselliseen suuntaan, jossa korostuvat entistä enemmän ohjaustyössä tärkeät tunne- ja vuorovaikutustaidot ja koko ohjaustyön eettisenä perustana oleva myötätunto.

Epävarmuuden ja kompleksisuuden lisääntyminen työelämässä kuormittavat ihmisiä. Kun tähän liitetään itseohjautuvuuden kasvava vaade, niin yksilöt joutuvat tekemään yhä enemmän elämäänsä liittyviä päätöksiä itsenäisesti ja epävarmuuden vallitessa. Ei siis ole ihme, että tutkijat arvioivat henkisen kuormituksen työelämässä lisääntyvän. Tässä yhteydessä ajattelin kirjoittaa mindfulnessista ja itsemyötätunnosta ja niiden vaikutuksesta hyvinvointiin. Se kuitenkin tuntui jotenkin pieneltä kaiken tämän rinnalta, vaikka näillä asioilla onkin positiivinen vaikutus hyvinvointiimme. Jos itseohjautuvuuden aito onnistuminen edellyttää vastuun lisäksi valtaa, niin onko ihmisellä oikeasti valtaa vaikuttaa elämäänsä, jos epävarmuus vain kasvaa työelämässä. Mielestäni tuo on aiheellinen, joskin synkkä, kysymys. Toisaalta kyse on tulevaisuudesta emmekä voi varmasti tietää, mihin suuntaan se kehittyy. Ehkä se on täysin jotain muuta, mitä tällä hetkellä osataan ennustaa. Ehkä myös tulevaisuuden osaamistarpeet ovat jotain ihan muuta, mitä olen tässä kirjoitellut. Tulevaisuus on aina epävarmaa ja varminta elämässä on vain tämä hetki. Jospa kuitenkin keskittymällä ainoastaan meneillään olevaan hetkeen selviämme tulevaisuudestakin.

Lähteet:

Arpeeti (2018). Dialogissa on voimaa. https://www.arpeeti.fi/dialogissa-on-voimaa/

Alasoini (2019). Tekoäly ja työn muutos sosiologiseen työelämäntutkimuksen uutena kohteena.

Dufva, Oksanen (2018). Työn murros tulevaisuusselonteon näkökulmasta. Futura.

Eteläpelto, A., Heiskanen, T., Collin K. (2011).  Vallan ja toimijuuden monisäikeisyys. Teoksessa: Eteläpelto, A., Heiskanen, T., Collin K (toim.) Valta ja toimijuus aikuiskasvatuksessa. Aikuiskasvatuksen 49 vuosikirja. s. 34 – 56.

Hökkä, P., Vähäsantanen, K., Saarinen, J. (2010). Toimijuuden tilat ja tunnot – opettajien muuttuva työ koulutusorganisaatioissa. Teoksessa Collin, K., Paloniemi, S., Rasku-Puttonen, H., Tynjälä, P. (toim.) Luovuus, oppiminen ja asiantuntijuus. WSOY Pro. s. 141- 159.

Jakonen, M. (2015). Pelon talous ja uudet kyvyt. Teoksessa: Koko elämä töihin. Koulutus tietokykykapitalismissa. Vasapaino. s. 282 – 311.

Kajanoja (2017). Kasvua ilman eriarvoisuutta? Kansantaloudellinen aikakausikirja.

Kauhanen, Maliranta, Vihriälä, Rouvinen (2015). Työn murros. Riittääkö dynamiikka. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA Kustantaja: Taloustieto Oy

Keyriläinen (2017). Muuttuva työ vaatii palkansaajilta uusien roolien hallintaa. Tieto&Trendit. Tilastokeskus.

Leinikki, Suoranta (toim). (2018). Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta. Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Vastapaino.

Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja (2017). Ammattirakenteen muutoksen vaikutukset kansantalouteen. Työelämä 19.

Valtioneuvosto (2018). Tulevaisuusselonteon taustaselvitys.  Pitkän aikavälin politiikalla läpi murroksen – tahtotiloja työn tulevaisuudesta.