Itse­myö­tä­tun­to työelämässä

 In Blogi, Itsemyötätunto

Emi­lia Kuja­lan kolum­ni ”Moni potee aller­gi­aa myö­tä­tun­to- ja armol­li­suus­pu­heel­le” on herät­tä­nyt kes­kus­te­lua sosi­aa­li­ses­sa medias­sa. Kuja­lan mukaan myö­tä­tun­to­pu­het­ta käy­te­tään työ­elä­mäs­sä pal­jon vää­rin. Vää­rin­käyt­töä on se, että eri­lai­sia työ­elä­män raken­teel­li­sia vir­hei­tä yri­te­tään vyö­ryt­tää yksi­lön vas­tuul­le itse­myö­tä­tun­toon vetoa­mal­la. Täl­löin ole imyö­tä­tun­toi­sem­pi ‑lausah­duk­sil­la voi­daan pakoil­la esi­mer­kik­si työyh­tei­sön vas­tuu­ta kon­kreet­ti­ses­ti puut­tua epä­koh­tiin ja työ­kuor­mi­tuk­seen. Kuja­la tote­aa­kin osu­vas­ti kolum­nis­saan, että hyvää tar­koit­ta­vis­ta lausah­duk­sis­ta tulee parem­pi olo vain nii­den anta­jal­le. Täs­sä blo­gis­sa poh­din aihet­ta itse­myö­tä­tun­non näkökulmasta.

Itse­myö­tä­tun­nos­ta on tul­lut muo­ti­sa­na samaan tapaan kuin mind­ful­nes­sis­ta aikai­sem­min. Kun näin käy, niin hyvä­kin aihe pin­nal­lis­tuu ja muut­tuu kli­seek­si. Itse­myö­tä­tun­to ‑käsit­teen vää­rin­käyt­töä on myös se, ettei tark­kaan tie­de­tä, mitä itse­myö­tä­tun­to tar­koit­taa. Sain kevääl­lä val­miik­si kas­va­tusp­sy­ko­lo­gian mais­te­rin opin­toi­hin liit­tyen gra­dun itse­myö­tä­tun­nos­ta. Ker­ron täs­sä blo­gis­sa, mitä itse­myö­tä­tun­to tar­koit­taa psy­ko­lo­gi­se­na käsit­teen ja miten se vai­kut­taa. Rin­nal­la poh­din myös, miten itse­myö­tä­tun­nos­ta voi­si aidos­ti olla hyö­tyä työelämässä.

Itse­myö­tä­tun­to on hyvin hen­ki­lö­koh­tai­nen omi­nai­suus. Sen kehit­tä­mi­nen voi olla toi­sil­le meis­tä vai­ke­aa. Esi­mer­kik­si per­soo­nal­li­suu­tem­me vai­kut­taa tai­pu­muk­seem­me olla itse­myö­tä­tun­toi­nen. Itse­myö­tä­tun­toa koh­taan voi­daan tun­tea pel­koa ja itse­myö­tä­tun­non osoit­ta­mi­nen voi­daan kokea jopa epä­miel­lyt­tä­vä­nä. Itse­myö­tä­tun­to on kui­ten­kin tai­to, jon­ka voi oppia. Itse­myö­tä­tun­toa kehi­te­tään mind­ful­ness-poh­jai­sil­la har­joi­tuk­sil­la. Par­hain tut­ki­mus­näyt­tö on 8 vii­kon mit­tai­sis­ta har­joi­tus­oh­jel­mis­ta, jois­sa teh­dään lähes päi­vit­täin 20–40 minuu­tin mit­tai­sia har­joi­tuk­sia. Har­joit­te­lu vaa­tii aikaa ja sitou­tu­mis­ta. Itse­myö­tä­tun­to, jos sitä ei luon­tai­ses­ti ole, ei kehi­ty käskemällä.

Työyh­tei­söis­sä itse­myö­tä­tun­non kehit­tä­mi­nen edel­lyt­tää val­men­nus­oh­jel­mia ja mah­dol­li­suut­ta käyt­tää aikaa har­joit­te­luun. Mind­ful­ness-kurs­seil­la­ni tapaan pal­jon ihmi­siä, jot­ka myön­tä­vät mind­ful­nes­sin ja itse­myö­tä­tun­non hyö­dyt, mut­ta eivät pys­ty löy­tä­mään arjes­saan aikaa sään­nöl­li­sel­le har­joit­te­lul­le. Itse­myö­tä­tun­nos­ta­kin voi tul­la vain uusi koh­tuu­ton vaa­ti­mus ja stres­si­te­ki­jä elä­mään. Jos aikaa ei ole sään­nöl­li­sel­le medi­taa­tiol­le, niin oikea teko on unoh­taa har­joit­te­lu sel­lai­ses­sa elä­män­ti­lan­tees­sa. Jos työyh­tei­söis­sä kui­ten­kin halu­taan vaa­lia itse­myö­tä­tun­toi­suut­ta, pitäi­si sil­loin jär­jes­tää aikaa ja rau­hal­li­sia tilo­ja mind­ful­ness-har­joi­tus­ten teke­mi­seen. En ole vie­lä tois­tai­sek­si kuul­lut työ­pai­kas­ta, jos­sa voi käy­dä työ­ajal­la rau­has­sa medi­toi­mas­sa. Toi­saal­ta pitäi­si tie­dos­taa, että itse­myö­tä­tun­non kehit­tä­mi­nen on hyvin hen­ki­lö­koh­tai­nen pro­ses­si, johon ketään ei saa pakot­taa. Itse­myö­tä­tun­non kehit­tä­mi­sen pitää läh­teä omas­ta sisäi­ses­tä halus­ta ja tar­pees­ta. Työyh­tei­söt voi­vat mie­les­tä­ni tar­jo­ta mah­dol­li­suuk­sia osal­lis­tua täl­lai­siin val­men­nuk­siin, mut­ten kyl­lä läh­ti­si suun­nit­te­le­maan koko työyh­tei­sön kat­ta­vaa valmennusta.

Tut­ki­muk­sis­sa on havait­tu, että havain­not tois­ten ryh­män jäsen­ten itse­myö­tä­tun­toi­suu­des­ta vai­kut­ta­vat yksi­löi­den itse­myö­tä­tun­non tasoon. Itse olen tämän huo­man­nut har­ras­tus­ryh­miä vetäes­sä­ni. Aihet­ta on tut­kit­tu vas­ta vähän, mut­ta työyh­tei­sö­jen kan­nal­ta tämä alus­ta­va tut­ki­mus­tu­los on mie­len­kiin­toi­nen. Itse­myö­tä­tun­toi­suu­den ruok­ki­mi­nen edel­lyt­tää myös joh­ta­mis­kult­tuu­ria, jos­sa kuun­nel­laan ihmi­siä tun­tei­den tasol­la. Itse­myö­tä­tun­toi­suut­ta työyh­tei­söis­sä ruok­kii joh­ta­jien empaat­ti­suus, aitous, rehel­li­syys ja nöy­ryys. Raken­teel­li­siin epä­koh­tiin puut­tu­mi­ses­sa apua var­maan eni­ten onkin joh­ta­jien itse­myö­tä­tun­toi­suu­den kehit­tä­mi­ses­sä. Kor­kea itse­myö­tä­tun­to on nimit­täin yhtey­des­sä suu­rem­paan haluun aut­taa mui­ta ihmi­siä ja parem­paan kykyyn koh­da­ta tois­ten ihmis­ten kär­si­mys. Itse­myö­tä­tun­to omi­nai­suu­te­na ei ole siten itse­käs­tä. Itse­myö­tä­tun­to lisää omaa hyvin­voin­tia, jol­loin on voi­ma­va­ro­ja aut­taa myös mui­ta. Seu­raa­vak­si ker­ron­kin sitä, mitä itse­myö­tä­tun­to kon­kreet­ti­ses­ti on ja miten se vaikuttaa.

Itse­myö­tä­tun­to on tun­tei­den sää­te­ly­kei­no, jos­ta on hyö­tyä eten­kin sil­loin, kun koh­taam­me elä­mäs­sä mene­tyk­siä, kär­si­mys­tä ja epä­on­nis­tu­mi­sia. Itse­myö­tä­tun­non juu­ret ovat budd­ha­lai­suu­des­sa, jon­ka mukaan myö­tä­tun­to kuu­luu kai­kil­le elol­li­sil­le, myös meil­le itsel­lem­me. Kor­kea itse­myö­tä­tun­to lisää emo­tio­naa­lis­ta sel­keyt­tä ja vai­kei­den tun­tei­den hyväk­sy­mis­tä. Her­mos­ton tasol­la kor­kea itse­myö­tä­tun­to akti­voi rau­hoit­ta­vaa para­sym­paat­tis­ta her­mos­toa, jon­ka toi­min­ta liit­tyy tehok­kaa­seen tun­tei­den hal­lin­taan ja stres­sin alen­ta­mi­seen.  Itse­myö­tä­tun­to toi­mii samal­la taval­la kuin se, että rau­hoit­tai­sim­me hätään­ty­nyt­tä tai kär­si­vää las­ta. Itse­myö­tä­tun­non avul­la rau­hoi­tam­me kär­si­myk­sen het­kel­lä itseäm­me. Näin saam­me tun­ne­reak­tiom­me tasaan­tu­maan, jol­loin voim­me ottaa vai­ke­aan tilan­tee­seen objek­tii­vi­sem­man näkö­kul­man. Itse­myö­tä­tun­to onkin yhtey­des­sä mata­lam­paan uhkan tun­tee­seen, mikä tuo hal­lit­ta­vuu­den tun­net­ta stres­saa­viin tilan­tei­siin. Tämä puo­les­taan voi aut­taa löy­tä­mään uusia ja eri­lai­sia sel­viy­ty­mis­kei­no­ja haas­ta­vis­sa tilanteissa.

Itse­myö­tä­tun­to on moniu­lot­tei­nen omi­nai­suus, joka koos­tuu kol­mes­ta toi­siin­sa yhtey­des­sä ole­vas­ta osa­te­ki­jäs­tä. Osa­te­ki­jät liit­ty­vät tun­tei­den ja käyt­täy­ty­mi­sen hal­lin­taan (ystä­väl­li­syys), omiin usko­muk­siin (yhtei­nen ihmi­syys) ja tark­kaa­vai­suu­den sää­te­lyyn (hyväk­sy­vä tie­toi­nen läs­nä­olo). Ystä­väl­li­syys itseä koh­taan tar­koit­taa, että koh­te­lee itse­ään hyvän­tah­toi­ses­ti ja ymmär­tä­väi­ses­ti tus­kan ja epä­on­nis­tu­mi­sen het­kel­lä sen sijaan, että oli­si anka­ran itse­kriit­ti­nen.  Yhtei­nen ihmi­syys mer­kit­see, että ymmär­tää mui­den­kin ihmis­ten jaka­van samo­ja vai­kei­ta koke­muk­sia kuin itse. Vas­ta­koh­ta­na täl­le ymmär­ryk­sel­le on itsen­sä koke­mi­nen eris­täy­ty­neek­si muis­ta ihmi­sis­tä kär­si­myk­sen het­kel­lä.  Voim­me esi­mer­kik­si aja­tel­la, että mik­si vain minul­le tapah­tuu täl­lai­sia asioi­ta. Vas­taa­vas­ti voim­me aja­tel­la, että vain minä olen niin tyh­mä, että teen täl­lai­sia vir­hei­tä. Itse­myö­tä­tun­to ei ole itse­sää­liä, vaan ymmär­rys­tä sii­tä, että kär­si­mys ja epä­on­nis­tu­mi­set ovat osa ihmi­se­lä­mää. Yhtei­sen ihmi­syy­den kaut­ta voi kär­si­myk­sen het­kel­lä aja­tel­la ansait­se­van­sa saman­lais­ta myö­tä­tun­tois­ta koh­te­lua kuin muut­kin ihmi­set. Kol­mas itse­myö­tä­tun­non osa­te­ki­jä, hyväk­sy­vä tie­toi­nen läs­nä­olo (mind­ful­ness), tar­koit­taa tark­kaa­vais­ta ja tasa­pai­nois­ta suh­tau­tu­mis­ta omiin tus­kal­li­siin aja­tuk­siin ja tun­tei­siin sen sijaan, että yli­sa­mais­tui­si nii­hin tai yrit­täi­si tukah­dut­taa nii­tä. Tämä on tär­ke­ää, kos­ka tun­tei­den tukah­dut­ta­mi­nen tai nega­tii­vis­ten aja­tus­ten märeh­ti­mi­nen ovat yhtey­des­sä vain kor­keam­piin nega­tii­vi­siin tun­tei­siin.  Kaik­ki tun­teet, ne epä­miel­lyt­tä­vät­kin, kan­nat­taa kokea ja kuun­nel­la nii­den vies­ti. Tämä rau­hoit­taa tunnereaktioita.

Itse­myö­tä­tun­to ei tar­koi­ta omien vir­hei­den läpi sor­mien kat­so­mis­ta tai vas­tuun­pa­koi­lua. Itsea­sias­sa itse­myö­tä­tun­to lisää vas­tuu­kan­toa omis­ta vir­heis­tä ter­veel­lä taval­la, kos­ka omaa toi­min­taa voi arvioi­da rau­hal­li­ses­ta ja tur­val­li­ses­ta mie­len­ti­las­ta käsin. Täl­löin vir­heet tai nega­tii­vi­nen palau­te eivät ole uhka omal­le itsear­vos­tuk­sel­le. Ystä­väl­li­syys itseä koh­taan ei tar­koi­ta ehdo­ton­ta posi­tii­vis­ta arvio­ta itses­tä, vaan se on avoin­ta suh­tau­tu­mis­ta­paa sekä omiin vah­vuuk­siin että heik­kouk­siin. Itse­ään koh­taan voi olla myö­tä­tun­toi­nen, vaik­ka oli­si pet­ty­nyt omaan toi­min­taan­sa. Itse­myö­tä­tun­toi­set ihmi­set otta­vat­kin nega­tii­vi­ses­ta palaut­tees­ta hel­pom­min opik­seen kuin vähem­män itse­myö­tä­tun­toi­set ihmi­set. Itse­myö­tä­tun­toi­set ihmi­set otta­vat vas­tuu­ta omis­ta vir­heis­tään samal­la, kun ovat ystä­väl­li­siä itse­ään koh­taan. Vir­hei­tä ei tar­vit­se pei­tel­lä oman ahdis­tuk­sen­sa vuok­si. Lii­al­li­nen itse­kri­tiik­ki puo­les­taan käyn­nis­tää meis­sä uhka­sys­tee­min ja stres­si­reak­tion, jos­sa nega­tii­vi­sen palaut­teen otta­mis­ta saa­te­taan vältellä.

Tut­ki­mus­näyt­tö itse­myö­tä­tun­non suo­tui­sis­ta vai­ku­tuk­sis­ta hyvin­voin­nil­le on jo var­sin vah­vaa. Aihet­ta on tut­kit­tu 20 vuo­den ajan. Itse­tun­to on ennen muu­ta tun­tei­den sää­te­ly­kei­no, jon­ka avul­la voim­me rau­hoit­taa miel­täm­me ja kehoam­me. Rau­hal­li­sem­mas­ta mie­len­ti­las­ta käsin voim­me parem­min miet­tiä rat­kai­su­ja vai­ke­aan tilan­tee­seem­me. Rat­kai­su voi olla sekin, että toteam­me tar­vit­se­vam­me apua. Täl­löin itse­myö­tä­tun­to itses­sään ei auta esi­mer­kik­si resurs­si­pu­lan tai työ­elä­män raken­teel­lis­ten ongel­mien edes­sä, vaan tar­vi­taan kon­kreet­ti­sia teko­ja koko työyh­tei­söl­tä tun­tei­den sää­te­lyn lisäksi.

Lue lisää:

Arpee­tin itse­myö­tä­tun­to blo­git: Itse­myö­tä­tun­to Arc­hi­ves — Arpeeti

Chis­hi­ma, Y., Mizu­no, M., Sugawa­ra, D., & Miy­agawa, Y. (2018). The influence of self-com­pas­sion on cog­ni­ti­ve apprai­sals and coping with stress­ful events. Mind­ful-ness, 9(6).

Crozier, A. J., Mosewich, A. D. & Fer­guson, L. J. (2019). The com­pa­ny we keep: Explo­ring the rela­tions­hip between percei­ved team­ma­te self-com­pas­sion and ath­le­te self-com­pas­sion. Psyc­ho­lo-gy of sport and exerci­se, 40, 152–155.

Fin­lay-Jones, A., Rees, C., Kane, R. (2015). Self-Com­pas­sion, Emo­tion Regu­la­tion and Stress among Austra­lian Psyc­ho­lo­gists: Tes­ting an Emo­tion Regu­la­tion Mod-el of Self-Com­pas­sion Us-ing Struc­tu­ral Equa­tion Mode­ling. Plos one. Jyly 24, s. 1–19.

Gil­bert, P., McEwan, K., Irons, C., Bhun­dia, R., Chris­tie, R., Broom­head, C. & Rockliff, H. (2010). Self-harm in a mixed cli­nical popu­la­tion: The roles of self-criticism, sha­me, and social rank. Brit-ish jour­nal of cli­nical psyc­ho­lo­gy, 49(4), 563–576.

Kirsch­ner, H., Kuyken, W., Wright, K., Roberts, H., Brejc­ha, C. & Karl, A. (2019). Soot­hing Your Heart and Fee­ling Con­nec­ted: A New Expe­ri­men­tal Para­digm to Stu­dy the Bene­fits of Self-Com­pas­sion. Cli­nical Psyc­ho­lo­gical Science, 7(3), pp. 545–565.

Neff, K. (2003a). The deve­lop­ment and vali­da­tion of a sca­le to mea­su­re self-com­pas­sion. Self and Iden­ti­ty, 2(3), 223–250.

Neff, K. (2003b). Self-com­pas­sion: An alter­na­ti­ve concep­tua­liza­tion of a healt­hy atti-tude toward one­self. Self and Iden­ti­ty, 2(2), 85–101.

Neff, K. D., & Vonk, R. (2009). Self-com­pas­sion ver­sus glo­bal self-esteem: Two dif­fer-ent ways of rela­ting to one­self. Jour­nal of Per­so­na­li­ty, 77(1), 23–50.

Neff, K. D., & Pom­mier, E. (2013). The rela­tions­hip between self-com­pas­sion and other-focused concern among col­le­ge under­gra­dua­tes, com­mu­ni­ty adults, and prac­ticing medi­ta­tors. Self and Iden­ti­ty, 12(2), 160–176.

Neff, K. D., & Vonk, R. (2009). Self-com­pas­sion ver­sus glo­bal self-esteem: Two dif­fer-ent ways of rela­ting to one­self. Jour­nal of Per­so­na­li­ty, 77(1), 23–50.

Neff, K. D., & Pom­mier, E. (2013). The rela­tions­hip between self-com­pas­sion and other-focused concern among col­le­ge under­gra­dua­tes, com­mu­ni­ty adults, and prac­ticing medi­ta­tors. Self and Iden­ti­ty, 12(2), 160–176.

Svend­sen, J., Osnes, B., Bin­der, P., Dun­das, I., Vis­ted, E., Nord­by, H., Søren­sen, L. (2016). Trait Self-Com­pas­sion Reflects Emo­tio­nal Flexi­bi­li­ty Through an Associa­tion with High Vagal­ly Me-dia­ted Heart Rate Varia­bi­li­ty. Mind­ful­ness, 7(5), pp. 1103–1113.

Recommended Posts