Häpeä vai itse­myö­tä­tun­to — kum­pi on itsekästä?

 In Blogi, Itsemyötätunto, Tunteet

Häpeä on nega­tii­vi­nen ja tus­kal­li­nen tila, joka voi häi­ri­tä käyt­täy­ty­mis­tä ja aiheut­taa häm­men­nys­tä ajat­te­lus­sa. Lii­al­li­sen häpeän tun­teen on osoi­tet­tu tut­ki­muk­sis­sa ole­van yhtey­des­sä mm. itsen­sä vahin­goit­ta­mi­seen, masen­tu­nei­suu­teen ja ahdis­tuk­seen. Tun­teet ovat kehit­ty­neet evo­luu­tios­sa ja nii­den teh­tä­vä­nä on toi­mia sopeu­tu­mis­kei­noi­na ympä­ris­töön. Tun­teet liit­ty­vät aina her­mos­tol­li­siin muu­tok­siin, joi­den tar­koi­tuk­se­na on val­mis­taa kehoa toi­mi­maan tun­tei­den edel­lyt­tä­mäl­lä taval­la. Her­mos­tol­li­set muu­tok­set, jot­ka ovat eri­lai­sia eri tun­teil­la, vai­kut­ta­vat puo­les­taan kog­ni­tioi­hin ja käyttäytymiseen. 

Häpeän evo­luu­tio­naa­ri­set juu­ret liit­ty­vät sosi­aa­li­seen uhkaan, kil­pai­luun yhtei­sös­sä ja itsen­sä osoit­ta­mi­ses­sa hyväk­sy­tyk­si tai halut­ta­vak­si. Häpeä liit­tyy myös sosi­aa­li­seen ase­maan ryh­mäs­sä ja hen­ki­lö­koh­tai­seen mai­nee­seen. Häpeä on varoi­tus­merk­ki sii­tä, ettei herä­tä tar­peek­si posi­tii­vi­sia tun­tei­ta tai herät­tää lii­kaa nega­tii­vi­sia tun­tei­ta itsel­le mer­ki­tyk­sel­lis­ten ihmis­ten mie­les­sä. Evo­luu­tios­sa on ollut tär­ke­ää saa­da olla oman ryh­män­sä jäsen, kos­ka ihmi­set ovat sel­viy­ty­neet par­hai­ten ryhmissä.

Häpeä ja syyl­li­syys ovat eri tun­tei­ta. Häpeäs­sä arvioi­daan oma itse koko­nais­val­tai­ses­ti nega­tii­vi­ses­ti (kuka minä olen). Syyl­li­syys koh­dis­tuu puo­les­taan johon­kin tiet­tyyn käyt­täy­ty­mi­seen (mitä minä tein).  Häpeän tun­teen kes­kel­lä ihmi­nen kokee, että ulkoi­nen maa­il­ma on kään­ty­nyt hän­tä vas­taan samal­la, kun oma sisäi­nen maa­il­ma­kin on hyvin kriit­ti­nen ja viha­mie­li­nen. Ihmi­nen on täl­löin uhka­ti­lan­tees­sa, jos­sa hän­tä uhkaa­va vaa­ra ei ole fyy­si­nen, vaan se on sosi­aa­li­nen. Ihmi­nen kokee, ettei hän löy­dä tur­vaa sisäl­tään eikä ulko­puo­lel­taan. Häpeän tun­tee­seen liit­tyy­kin stres­si­hor­mo­nin eri­tys. Häpeä on kui­ten­kin pie­nes­sä mää­rin tar­peel­li­nen tun­ne, joka aut­taa vält­tä­mään sosi­aa­lis­ten nor­mien rik­ko­mis­ta. Pit­kit­tyes­sään täl­lai­nen kuor­mit­ta­va tila on uhka mielenterveydelle. 

Tun­teet ovat elä­män­his­to­ri­aam­me ja evo­luu­tioon perus­ta­va paras arvaus sii­tä, mikä reak­tio mis­sä­kin tilan­tees­sa on sovel­tu­vin. Aina tämä arvaus ei osu oike­aan. Täl­löin tar­vit­sem­me eri­lai­sia tun­tei­den sää­te­lyn kei­no­ja. Itse­myö­tä­tun­to on tun­tei­den sää­te­ly­kei­no, jota voi kehit­tää eri­lais­ten har­joi­tus­ten avul­la. Tut­ki­muk­sis­sa on mm. havait­tu, että kor­keam­pi itse­myö­tä­tun­to on yhtey­des­sä alem­paan häpeän tun­tee­seen. Itse­myö­tä­tun­to voi siis aut­taa nii­tä ihmi­siä, joil­la on tai­pu­mus­ta kokea lii­an usein häpeää.

Itse­myö­tä­tun­nol­la tar­koi­te­taan arvos­te­le­ma­ton­ta ymmär­rys­tä ja hyväk­sy­vää suh­tau­tu­mis­ta­paa omia vai­kei­ta tun­tei­ta ja aja­tuk­sia koh­taan.  Itse­myö­tä­tun­non juu­ret ovat budd­ha­lai­ses­sa filo­so­fias­sa, jon­ka mukaan myö­tä­tun­to kuu­luu kai­kil­le elol­li­sil­le olen­noil­le, myös meil­le itsel­lem­me. Itse­myö­tä­tun­to koos­tuu kol­mes­ta toi­siin­sa yhtey­des­sä ole­vas­ta osa­te­ki­jäs­tä: ystä­väl­li­syys, yhtei­nen ihmi­syys ja hyväk­sy­vä tie­toi­nen läs­nä­olo. Voit lukea tar­kem­min itse­myö­tä­tun­nos­ta aiem­mis­ta blo­geis­ta­ni: Itse­myö­tä­tun­to Arc­hi­ves — Arpeeti

Itse­myö­tä­tun­to lisää emo­tio­naa­lis­ta sel­keyt­tä ja vai­kei­den tun­tei­den hyväk­sy­mis­tä. Her­mos­ton tasol­la kor­kea itse­myö­tä­tun­to akti­voi rau­hoit­ta­vaa para­sym­paat­tis­ta her­mos­toa, jon­ka toi­min­ta liit­tyy tehok­kaa­seen tun­tei­den hal­lin­taan ja stres­sin alen­ta­mi­seen. Itse­myö­tä­tun­to toi­mii samal­la taval­la kuin se, että rau­hoit­tai­sim­me hätään­ty­nyt­tä tai kär­si­vää las­ta. Itse­myö­tä­tun­nos­sa rau­hoi­tam­me kär­si­myk­sen het­kel­lä itseäm­me. Näin saam­me tun­ne­reak­tiom­me tasaan­tu­maan, jol­loin voim­me ottaa vai­ke­aan tilan­tee­seen objek­tii­vi­sem­man näkö­kul­man. Itse­myö­tä­tun­toi­sen asen­teen omak­su­mi­nen häpe­ää aiheut­ta­vas­sa tilan­tees­sa, voi aut­taa löy­tä­mään uuden­lai­sia rat­kai­su­ja, joi­ta ei häpeän tun­teen val­las­sa oli­si pys­ty­nyt ajattelemaankaan.

Itse­myö­tä­tun­to ei joh­da itse­kes­kei­syy­teen, vaik­ka se alen­taa häpe­ää. Itse­myö­tä­tun­toi­set ihmi­set suh­tau­tu­vat tut­ki­mus­ten mukaan toi­siin ihmi­siin yhtä ystä­väl­li­ses­ti kuin itseen­sä. Tämän aja­tel­laan joh­tu­van sii­tä, että itse­myö­tä­tun­to edis­tää ylei­sen ihmi­syy­den kaut­ta yhteyt­tä mui­hin ihmi­siin. Kor­kea itse­myö­tä­tun­to on yhtey­des­sä myös kor­keam­paan anteek­sian­ta­vai­suu­teen ja parem­paan kykyyn koh­da­ta tois­ten ihmis­ten kär­si­mys. Itse­myö­tä­tun­to lisää ihmis­ten omaa emo­tio­naa­lis­ta hyvin­voin­tia. Täl­löin heil­lä on voi­ma­va­ro­ja muil­le­kin ihmi­sil­le. Kor­kea itse­myö­tä­tun­to ei ole yhtey­des­sä myös­kään narsismiin.

Häpeä voi olla hyvin itse­kes­kei­nen tun­ne. Häpeän tun­teen val­las­sa ollaan huo­lis­saan tois­ten ihmis­ten arvioin­neis­ta itseä koh­taan. Huo­mio on kään­ty­nyt omaa itseen, vaik­ka häpeän koh­tee­na ollut teko oli­si vahin­goit­ta­nut mui­ta ihmi­siä. Syyl­li­syy­den val­las­sa puo­les­taan ollaan huo­lis­saan sii­tä, mitä vahin­koa on mah­dol­li­ses­ti aiheu­tet­tu muil­le ihmi­sil­le. Syyl­li­syys onkin yhtey­des­sä lisään­ty­nee­seen empaat­ti­seen huo­leen toi­sis­ta ihmi­sis­tä, mut­ta häpeäl­le täl­lais­ta yhteyt­tä ei ole löy­det­ty. On jopa teo­ri­soi­tu, että häpeä häi­rit­see empa­tian koke­mis­ta. Tämä saat­taa joh­tua sii­tä, että häpeän tun­teen val­las­sa psy­ko­lo­gi­set voi­ma­va­rat sitou­tu­vat voi­mak­kaas­ti koet­tuun sosi­aa­li­seen uhkaan, jol­loin voi­ma­va­ro­ja ei jää muuhun. 

On väi­tet­ty, että häpeä oli­si pri­mi­tii­vi­nen tun­ne, joka on ollut tar­peel­li­sem­pi esi-isil­lem­me, joi­den kog­ni­tii­vi­set pro­ses­sit eivät ole olleet kehit­ty­neet vie­lä samal­la tasol­le kuin nykyih­mi­sen. Häpe­ään liit­ty­vän syr­jään vetäy­ty­mi­sen, alis­tu­mi­sen ja alem­muu­den tun­teen teh­tä­vä­nä on ollut ehkäis­tä aggres­sio­ta, edis­tää nor­mei­hin sitou­tu­mis­ta ja sel­keyt­tää sosi­aa­lis­ta arvo­jär­jes­tys­tä. Nyky-yhteis­kun­nas­sa moraa­li kui­ten­kin tar­koit­taa, että huo­maa omat vir­heen­sä, hyväk­syy vas­tuun­sa niis­tä ja ryh­tyy kor­jaa­viin toi­men­pi­tei­siin. Pal­ve­lee­ko häpeä siten moraa­lia täs­tä näkökulmasta?

Molem­mat, syyl­li­syys ja häpeä, ovat moraa­li­sia tun­tei­ta, mut­ta ne eivät pal­ve­le moraa­lia samal­la taval­la. Syyl­li­syy­den yhteys rikol­li­suu­teen näyt­täi­si ole­van suu­rem­paa kuin häpeän. Häpeän vält­tä­mi­nen kui­ten­kin vähen­tää rikol­li­suut­ta. Pro­so­si­aa­li­sen käyt­täy­ty­mi­sen (esim. mui­den pyy­tee­tön tuke­mi­nen, kan­nus­ta­mi­nen, aut­ta­mi­nen ja hoi­vaa­mi­nen) osal­ta yhtey­det ovat päin­vas­tai­set: syyl­li­syys lisää pro­so­si­aa­lis­ta käyt­täy­ty­mis­tä, mut­ta häpeä vähen­tää sen toden­nä­köi­syyt­tä. Yhteys ei kui­ten­kaan ole vält­tä­mät­tä näin yksin­ker­tai­nen. Kun häpe­ään liit­ty­vä tapah­tu­ma on sel­lai­nen, että se voi­daan hel­pos­ti kor­ja­ta, on häpeä yhtey­des­sä kor­keam­paan pro­so­si­aa­li­seen käyt­täy­ty­mi­seen ja kor­keam­paan moti­vaa­tion kehit­tää itse­ään. Jos puo­les­taan tilan­ne on sel­lai­nen, jota ei hel­pos­ti voi kor­ja­ta, on häpeä nega­tii­vi­ses­sa yhtey­des­sä pro­so­si­aa­li­seen käyt­täy­ty­mi­seen ja moti­vaa­tioon kehit­tää itsenään.

Häpeä voi joh­taa jopa moraa­lit­to­miin tekoi­hin. Kor­ke­aan häpeä-tai­pu­muk­seen liit­tyy jois­sa­kin tapauk­sis­sa alt­tius kiel­tää tapah­tu­nut ja jopa ulkois­taa syy­tök­ses­tä toi­seen ihmi­seen tai olo­suh­tee­seen. Tämä joh­tuu sii­tä, että häpeä koe­taan niin tus­kal­li­se­na tun­tee­na, ettei sitä kye­tä otta­maan vas­taan, kos­ka se on uhka itse­tun­nol­le. On hel­pom­paa kiel­tää oma häpeä ja etsiä syyl­li­syyt­tä itsen­sä ulko­puo­lel­ta. Pahim­mas­sa tapauk­ses­sa syy­tös­ten ulkois­ta­mi­nen voi joh­taa sanal­li­seen tai fyy­si­seen aggres­sioon kuvi­tel­tua syyl­lis­tä kohtaan.

Itse­myö­tä­tun­to tuot­taa vakaa­ta ja rea­lis­tis­ta itsear­vos­tus­ta, johon eivät vai­ku­ta teke­mäm­me vir­heet tai sosi­aa­li­nen ver­tai­lu. Täl­löin häpeäl­li­set­kin tilan­teet voi­daan käsi­tel­lä tur­val­li­ses­ti, kos­ka ne eivät ole uhka itsear­vos­tuk­sel­le. Itse­myö­tä­tun­to aut­taa vai­kei­den­kin tun­tei­den käsit­te­le­mi­ses­sä ja lopul­ta myös vas­tuun otta­mi­ses­sa. Itse­myö­tä­tun­to on myös yhtey­des­sä kor­keam­paan moti­vaa­tion ryh­tyä kor­jaa­viin toi­men­pi­tei­siin ja oman itsen­sä kehit­tä­mi­seen moraa­lis­ten rik­ko­mus­ten jäl­keen. Edel­lä esi­te­tyn jär­kei­lyn perus­teel­la voi­si aja­tel­la, ettei itse­myö­tä­tun­to tun­tei­den­sää­te­lyn­kei­no­na lisää moraa­lit­to­muut­ta häpeän tun­net­ta alen­ta­mal­la, vaan itsea­sias­sa lisää moraa­lis­ta vas­tuun­ot­toa. Täl­lais­ta yhteyt­tä ei kui­ten­kaan ole vie­lä empii­ri­ses­ti tutkittu.

Läh­teet

Kat­so läh­teet tut­ki­mus­kat­sauk­ses­ta Häpe­ää ja itse­myö­tä­tun­toa — Tie­de­leh­ti Hybris (hybrislehti.net)

Recommended Posts